Miten migreeni ja hengitys liittyvät toisiinsa? Migreeniä voidaan hoitaan hengitysterapialla, sillä se vaikuttaa autonomiseen hermostoon. Migreenin ja hengityksen välinen yhteys on monimutkainen mutta selkeä. Tässä kirjallisuuskatsauksessa haluan tuoda esille migreenin hoitomahdollisuuksia hengitysterapialla, joka voi olla hyvä lisä hoitoon tuomaan apua luonnollisilla ja lääkkeettömillä vaihtoehdoilla. Tuotin tämän kirjallisuuskatsauksen osana Intergoiva hengitysterapia -opintojani (Intregrative Breathing Therapy IBT).

Migreeniä voidaan hoitaa myös osteopatialla ja kraniosakraaliterapialla, lue lisää tarjoamistani hoitomuodoista! Hengitysterapiasta tulossa lisää tietoa sivuilleni lähiaikoina! Hengitysterapiasta voi lukea englanniksi täältä!

Migreeni, autonominen epätasapaino ja hengitykseen perustuvat interventiot

Narratiivinen kirjallisuuskatsaus

TARKOITUS, TAVOITTEET JA MENETELMÄT
Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on selvittää, voisiko hengitysterapia olla varteenotettava hoitovaihtoehto migreeniin sekä tarkastella olemassa olevien tutkimusten raportoimia hoitotuloksia. Katsauksen tavoitteena on myös antaa yleiskuva migreenin piirteistä, sen taustalla vaikuttavista fysiologisista mekanismeista ja mahdollisista hoitomuodoista, joissa hyödynnetään hengitykseen perustuvia menetelmiä.

Menetelmäksi valittiin narratiivinen kirjallisuuskatsaus, sillä se mahdollistaa laajemman ja joustavamman hakustrategian eri tietokannoissa sekä monipuolisten lähdetyyppien ja tutkimusasetelmien huomioon ottamisen. Ei-systemaattinen haku suoritettiin PubMed-, CINAHL-, ScienceDirect- ja Google Scholar -tietokannoista, joiden perusteella valikoitui yhteensä 11 relevanttia artikkelia.

MIGREENI

Migreeniä on yksi yleisimmistä neurologisista sairauksista ja sitä esiintyy yli miljardilla ihmisellä maailmassa vuosittain, erityisesti nuorten aikuisten ja naisten keskuudessa. Migreeniin liittyy usein laaja kirjo samanaikaisia sairauksia, jotka vaihtelevat stressistä ja unihäiriöistä aina itsemurhariskin lisääntymiseen asti. Migreenin monimutkaisten ja yhä osin epäselvien mekanismien vuoksi useita sosiaalisia ja biologisia tekijöitä on ehdotettu mahdollisiksi altistaviksi tekijöiksi, kuten hormonaalista epätasapainoa, geneettisiä ja epigeneettiä vaikutuksia sekä sydän- ja verisuonisairauksia, neurologisia ja autoimmuunisairauksia. [1]. Migreenidiagnoosi perustuu tiettyihin päänsärkyoireisiin, jotka ilmenevät muiden oireiden yhteydessä. Tyypillinen migreenipäänsärky on voimakas, sykkivä ja toispuoleinen, ja siihen liittyy valon- ja äänenarkuutta, pahoinvointia ja oksentelua. Päänsärkyä voi edeltää näkö-, kuulo- tai tuntoaistin auralliset oireet [2–3]. Tyypillinen migreenikohtaus kestää 4–72 tuntia [2].

Krooninen migreeni määritellään siten, että potilaalla on vähintään 15 päänsärkypäivää kuukaudessa kolmen kuukauden ajan, joista vähintään 8 täyttää migreenin diagnostiset kriteerit (aurallinen tai ei-aurallinen migreeni) tai reagoi migreenin hoitoon. Krooniseen migreeniin liittyy suurempi sairaustaakka, vakavammat psyykkiset liitännäissairaudet, enemmän terveyspalveluiden käyttöä ja suuremmat kokonaiskustannukset verrattuna episodiseen migreeniin. Kroonisessa migreenissä päänsärky on usein molemminpuolinen, ja oireet ovat lievempiä kuin episodisessa muodossa [3].

Migreenin lääkehoitoon kuuluu laaja valikoima lääkkeitä, joiden tavoitteena on sekä akuutin kohtauksen hoito että sen uusiutumisen estäminen. Akuuttihoitoon kuuluvat muun muassa tulehduskipulääkkeet (NSAID), triptaanit ja ergotit, jotka lievittävät kipua ja muita oireita kohtauksen aikana. Ennaltaehkäisevänä hoitona käytetään muun muassa beetasalpaajia ja tiettyjä masennuslääkkeitä. Vaikka lääkehoidoilla on osoitettu olevan tehoa, niihin liittyy myös merkittäviä haittoja, kuten sivuvaikutuksia, vasta-aiheita ja riski lääkepäänsärystä (MOH, medication overuse headache) [2].

Jotkin lääkeaineet – kuten masennuslääkkeet, epilepsialääkkeet ja migreeniin erityisesti kehitetyt valmisteet – voivat vaikuttaa typpioksidin (NO) ja aivoperäisen neurotrofisen tekijän (BDNF) geeniekspressioon. Näiden lääkkeiden ei-selektiivinen vaikutus voi kuitenkin johtaa ei-toivottuihin sivuvaikutuksiin. BDNF:n hallitsematon säätely saattaa myös lisätä ahdistuneisuuden, masennuksen ja migreenin kroonistumisen riskiä. [4].

AUTONOMISEN HERMOSTON (ANS) ROOLI MIGREENISSÄ

Yhteys autonomisen hermoston toimintahäiriöiden ja migreenin välillä on laajasti dokumentoitu kirjallisuudessa [5]. Ennen migreenipäänsäryn huippuvaihetta ilmenee usein oireita kuten nälkä, uneliaisuus ja ortostaattinen hypotensio [6]. Päänsäryn aikana taas esiintyy tyypillisiä autonomisia oireita, kuten pahoinvointia ja oksentelua [6–7]. Muita oireita, jotka osoittavat yhteyden migreenin ja autonomisen hermoston välillä, ovat hikoilu (hyperhidroosi), kalpeus, sydämentykytys ja huimaus [5]. Nämä oireet viittaavat vahvaan yhteyteen migreenin ja autonomisen hermoston toiminnan välillä [6].

Goadsby ym. (2014) tutkivat transkutaanisen vagusstimulaation (tVNS) vaikutusta migreenipotilailla kannettavalla stimulaattorilla. Tutkimuksessa havaittiin, että vagusstimulaatio saattaa olla tehokas ja hyvin siedetty akuuttihoito migreeniin tietyillä potilailla [8]. Yhteys autonomiseen toimintahäiriöön on kuitenkin edelleen epäselvä, koska eri tutkimuksissa on havaittu ristiriitaisia mekanismeja, kuten sympaattisen hermoston vajaatoimintaa sekä parasympaattisen yli- ja alitoimintaa. Näiden eroavaisuuksien mahdollinen selitys voi liittyä mittausajankohtaan, sillä sisäiset biologiset rytmit vaikuttavat migreenikohtauksiin [6].

Pavelićin ym. (2024) systemaattinen katsaus ja meta-analyysi keskittyi autonomisen hermoston toimintakokeisiin migreenipotilailla. Autonomista toimintaa arvioitiin hengitykseen liittyvien menetelmien, kuten syvähengityksen, Valsalvan manööverin, ortostaattisen ja isometrisen rasituksen avulla. Tulokset viittaavat siihen, että saatavilla olevan, joskin rajallisen, datan perusteella autonomisen hermoston toiminta on merkittävästi heikentynyt migreenipotilailla. ANS-mittaukset tehtiin migreenijakson ulkopuolella (interiktaalivaiheessa), jolloin akuuteille kohtauksille tyypillisiä autonomisia oireita ei esiintynyt. Tulokset viittaavat siihen, että migreenikohtausten välilläkin autonomisen hermoston homeostaattinen säätelykyky pysyy heikentyneenä [5].

Pavelić ym. ovat ehdottaneet, että vaikka vagushermon välittämä sykevaihtelu (HRV) on osoittautunut lupaavaksi biomarkkeriksi migreenin hoidossa, tarvitaan kattavampi ymmärrys koko autonomisen hermoston toiminnasta migreenipotilailla. Heidän mukaansa tämä edellyttää standardoitujen ja systemaattisten arviointimenetelmien soveltamista koko ANS:ään, sen sijaan että keskityttäisiin vain vagushermoon [5].

Autonomisen hermoston toiminta on monimutkaista ja vaikeasti tulkittavaa. Rauschel ym. (2015) tutkivat autonomisen hermoston toimintaa ohjatun hengityksen ja henkisen stressin aikana migreenipotilailla. He eivät löytäneet tilastollisesti merkittäviä eroja migreenipotilaiden ja terveiden kontrollien välillä sykevaihtelun (HRV) aika- tai taajuusalueen mittauksissa. Kuitenkin kaikissa HRV-mittauksissa oli johdonmukainen mutta ei-merkitsevä suuntaus lisääntyneeseen sympaattiseen aktiivisuuteen migreeniryhmässä. Myöskään ihon sähkönjohtavuudessa tai keskimääräisessä verenpaineessa ei havaittu merkittäviä eroja ryhmien välillä. Ainoat tilastollisesti merkitsevät löydökset migreenipotilailla olivat sykkeen kohoaminen kahden viikon seurannassa sekä subjektiiviset stressiarviot. Kuitenkin migreenipotilaat osoittivat taipumusta alentuneeseen vagustonukseen ja lisääntyneeseen sympaattiseen aktiivisuuteen eri testien aikana, vaikka muutokset eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Tämä saattaa viitata hienovaraiseen muutokseen autonomisen hermoston säätelyssä migreenipotilailla. [6].

NEUROBIOLOGISET TOIMINNAHÄIRIÖT MIGREENISSÄ

Uusi tutkimusnäyttö viittaa siihen, että migreeniin liittyy dynaamisia häiriöitä kivun säätelyverkostossa (pain matrix), poikkeavaa kivun modulointia, heikentynyttä kivun inhibitiota ja sähköfysiologista yliherkkyyttä (electrophysiological dysresponsiveness, ED). Näitä muutoksia voivat voimistaa hermoston, hormonaalisen, immuunijärjestelmän ja vaskulaaristen tekijöiden keskinäiset, kaksisuuntaiset vuorovaikutukset – erityisesti ympäristö- tai psyykkisen stressin vaikutuksesta [4].

Molekyylitasolla migreeniin liittyy häiriintynyt mitokondrioiden energiantuotanto, lisääntynyt reaktiivisten happiyhdisteiden (ROS) muodostuminen ja ionitasapainon häiriintyminen, kuten liiallinen kalsiumin sisäänvirtaus soluihin. Tämä säätelyn epätasapaino – mukaan lukien anoksinen depolarisaatio – edistää hermosolujen yliherkkyyttä, joka on migreenin keskeinen piirre. Biologiset välittäjäaineet kuten typpioksidi (NO) ja aivoperäinen neurotrofinen tekijä (BDNF) näyttelevät monimutkaisia ja tilannesidonnaisia rooleja näissä prosesseissa. NO säätelee aivoverenkiertoa, vaikuttaa solujen väliseen viestintään ja toimii antioksidanttina, kun taas sekä NO että BDNF toimivat monivaikutteisesti kivun säätelyssä [4].

MIGREENIN JA HENGITYSHÄIRIÖIDEN YHTEISESIINTYVYYS

Tutkimuksia migreenin ja hengityshäiriöiden yhteisesiintyvyydestä on toistaiseksi vähän. Tietokantahaussa löytyi kaksi asiaan liittyvää tutkimusta: väestöpohjainen kohorttitutkimus migreenin ja unenaikaisen hengityshäiriön yhteydestä [9] sekä tutkimus migreenin esiintyvyydestä nenän obstruktiosta (tukkoisuus) kärsivien potilaiden keskuudessa [10].

Harnold ym. arvioivat vuosina 2000–2009 kerättyä tietoa 3411:stä unen aikaisesta hengityshäiriöstä (SDB, sleep-disordered breathing) kärsivästä potilaasta sekä 13 644 potilaan vertailuryhmästä. Tulokset osoittivat, että SDB-potilailla oli merkittävästi suurempi riski sairastua migreeniin ikäryhmissä 20–64 vuotta, mutta ei tätä vanhemmilla potilailla. Migreeni on sekä hermostollinen että verisuoniperäinen sairaus, joka liittyy muihinkin verisuonitapahtumiin. Unenaikaiset hengityshäiriöt voivat aiheuttaa toistuvia happivajejaksoja (hypoksia) ja hiilidioksiditason nousuja (hyperkapnia), jotka heikentävät verisuonten toimintaa. Tällaiset muutokset voivat laukaista migreenikohtauksia vaikuttamalla aivokalvojen verisuonten laajenemiseen. Lisäksi ne voivat lisätä muiden verisuoniperäisten sairauksien, kuten korkean verenpaineen, ateroskleroosin ja aivohalvauksen riskiä. Hypoksia saattaa myös heikentää veri–aivoestettä, aiheuttaa aivojen turvotusta, häiritä aivoverenkiertoa ja vahingoittaa hermosoluja – kaikki mahdollisia migreenioireiden pahentajia [9].

Fageeh ym. (2024) toteuttivat poikittaistutkimuksen potilaista, jotka hakeutuivat perusterveydenhuoltoon nenän obstruktion oireiden (vaihtelevista syistä johtuva nenän tukkoisuus) vuoksi. Tutkimus osoitti, että migreeni oli yleistä nenän tukkoisuuden oireista kärsivillä: yli 40 % ilmoitti kärsivänsä toistuvista kohtauksista. Monet kertoivat oireidensa olevan voimakkaita ja pitkäkestoisia, mukaan lukien pahoinvointi, valo- ja ääniherkkyys sekä toimintakyvyn heikkeneminen. Tutkimuksessa havaittiin yhteyksiä migreenin ja muun muassa iän, sukupuolen ja perhetaustan välillä. Tietyt nenäoireet, kuten unihäiriöt, saattavat liittyä migreeniin, mikä viittaa mahdolliseen kaksisuuntaiseen vaikutussuhteeseen. Tulokset korostavat lisätutkimuksen ja hoidon kehittämisen tarvetta, jotta näistä oireista kärsivien elämänlaatua voitaisiin parantaa [10].

HENGITYSHARJOITUSTEN VAIKUTUS MIGREENIIN

Yhteensä neljä tutkimusta tarkasteli hengitysharjoitusten vaikuttavuutta migreenipotilailla. Näistä kolme oli satunnaistettuja kontrolloituja tutkimuksia (RCT) ja yksi systemaattinen katsaus. Tulokset vaihtelivat tutkimusten välillä.

Çöme ym. (2025) toteuttivat yhden keskuksen, avoimen, kaksiryhmäisen ja rinnakkaisryhmillä toteutetun satunnaistetun kontrolloidun tutkimuksen, jonka tavoitteena oli arvioida vuorotellen tapahtuvan sierainhengityksen (alternate nostril breathing, ANB) tehoa ei-lääkkeellisenä hoitomuotona migreenikohtausten esiintyvyyden, voimakkuuden ja toimintakykyä haittaavan vaikutuksen vähentämiseksi aikuisilla migreenipotilailla. Tutkimukseen osallistui 86 iältään 18–50-vuotiasta potilasta, joilla oli ICD-10-kriteerien mukainen migreenidiagnoosi. Heidät satunnaistettiin kahteen ryhmään: kontrolliryhmään (n=43) ja interventioryhmään (n=43). Interventioryhmä harjoitteli ANB-hengitystekniikkaa kolme kertaa päivässä kolmen kuukauden ajan, kun taas kontrolliryhmä jatkoi tavanomaista hoitoa. Ensisijaisia tulosmuuttujia olivat migreenikohtausten esiintyvyyden ja voimakkuuden muutokset. Interventioryhmässä migreenikohtausten esiintyvyys väheni merkitsevästi (P=0,002) ja MIDAS-pisteet (Migraine Disability Assessment Scale) parantuivat (P=0,003) verrattuna kontrolliryhmään. Molemmissa ryhmissä havaittiin lievennystä kohtausten voimakkuudessa (P=0,001), mutta ryhmien välillä ei ollut merkitsevää eroa (P=0,074). Ryhmäkohtaiset vertailut osoittivat merkittäviä parannuksia esiintyvyydessä, voimakkuudessa ja MIDAS-pisteissä interventioryhmässä (P=0,001 kaikissa). Tutkimuksen päätelmä oli, että ANB-harjoitus vähentää tehokkaasti migreenikohtausten esiintyvyyttä ja toimintakyvyn heikentymistä, ja se voi siten tarjota lupaavan, ei-invasiivisen ja helposti toteutettavan hoitomuodon ilman haittavaikutuksia tai lisäkustannuksia [2].

Paudel ym. (2025) tekivät systemaattisen katsauksen ja meta-analyysin, johon sisältyi yhdeksän korkealaatuista satunnaistettua kontrolloitua tutkimusta, joissa tarkasteltiin biofeedback-pohjaisia interventioita migreeniin. Interventiot sisälsivät hengitysharjoituksia ja rentoutustekniikoita yhdistettynä biofeedback-harjoitteluun. Ensisijainen tulos oli päänsärkyjen esiintyvyyden väheneminen, missä havaittiin tilastollisesti merkitsevää vähenemistä joka oli suurempaa interventioryhmissä verrattuna kontrolliryhmiin, vaikka vaikutuksen koko oli maltillinen ja sen kliininen merkitys jäi osin epävarmaksi. Verrattuna aktiivisiin hoitoihin, kuten lääkehoitoon ja kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan, biofeedback-hoitojen teho oli samankaltainen mutta ei ylivoimainen. Tulokset tukevat biofeedbackin käyttöä ensisijaisesti täydentävänä hoitomuotona – erityisesti potilaille, jotka eivät siedä lääkkeitä tai jotka etsivät ei-lääkkeellisiä vaihtoehtoja. Biofeedbackin yhdistäminen lääkehoitoon näyttää tarjoavan lisähyötyjä, kuten elämänlaadun parantumista ja migreenin aiheuttaman toimintakyvyn heikentymisen vähenemistä [11].

Kaushik ym. (2005) suorittivat satunnaistetun kontrolloidun tutkimuksen, jossa verrattiin propranololin (migreenin estolääke) ja biofeedback-avusteisen palleahengityksen tehoa. Propranololiryhmä sai 80 mg propranololia päivässä, kun taas biofeedback-ryhmä sai EMG- ja lämpöbiofeedback-ohjatun palleahengityksen harjoittelua ja järjestelmällistä rentoutusharjoittelua kotiharjoittelun tukemana kuuden kuukauden ajan. Molemmissa ryhmissä saatiin merkittäviä hoitovasteita, mutta biofeedback-ryhmän tulokset olivat hieman paremmat – kuitenkaan ilman tilastollisesti merkitsevää eroa. Vuoden seurannan aikana migreenin uusiutuminen oli merkittävästi vähäisempää biofeedback-hoitoryhmän vasteen saaneilla (9,37 %) verrattuna propranololivasteen saaneisiin (53,22 %). Biofeedback-avusteinen palleahengitys ja järjestelmällinen rentoutus osoittautuivat tehokkaaksi migreenin hoidossa ja antoivat selvästi paremman pitkäaikaisen ennaltaehkäisevän vaikutuksen kuin propranololi [7].

Yksi kiinnostavimmista tutkimuksista oli Rahimi ym. (2023) kolmiryhmäinen, kaksoissokkoutettu ja satunnaistettu tutkimus, jossa arvioitiin hölkän ja silmänliikeharjoitusten, hölkän ja palleahengityksen sekä lääkityksen tehoa episodisen migreenin hoidossa. Tutkimuksessa käytettiin validoituja mittareita ja toteutettiin mittaukset ennen ja jälkeen intervention sekä seurannassa. Migreenipotilaat jaettiin satunnaisesti kolmeen ryhmään: (a) hölkkä ja silmänliikeharjoitukset (n = 22), (b) hölkkä ja palleahengitys (n = 19) tai (c) tavanomainen lääkehoito (n = 22). Tulokset osoittivat, että molemmissa kokeellisissa ryhmissä migreenikohtausten esiintyvyys, kesto ja voimakkuus vähenivät merkitsevästi verrattuna lääkkeelliseen kontrolliryhmään. Lisäksi kuukautiskiertoon liittyvien kohtausten ja käsikauppalääkkeiden käytön määrä väheni, ja unenlaatu sekä veden juonnin määrä paranivat sekä jälkimittauksessa että 12 kuukauden seurannassa. Tulokset viittaavat siihen, että hölkkä yhdistettynä joko silmänliikeharjoituksiin tai palleahengitykseen voi toimia tehokkaina vaihtoehtoisina hoitomuotoina episodisen migreenin hoidossa [4].

POHDINTA JA JOHTOPÄÄTÖKSET

Tämä kirjallisuuskatsaus nostaa esiin migreenin, autonomisen hermoston (ANS) toimintahäiriöiden ja hengitykseen liittyvien tekijöiden monimutkaista keskinäisvaikutusta. Vaikka lääkkeelliset hoidot ovat edelleen keskeisiä migreenin hallinnassa, niihin liittyy merkittäviä rajoitteita, kuten haittavaikutuksia ja riski lääkepäänsäryn kehittymisestä.

Tutkimusnäyttö tukee yhä vahvemmin ajatusta siitä, että ANS:n säätelyhäiriöt ovat osa migreenin patofysiologiaa. Useat tutkimukset osoittavat hienoista siirtymää kohti lisääntynyttä sympaattista aktiivisuutta ja vähentynyttä vagushermon ja parasympaattisen hermoston toimintaa myös migreenikohtauksien ulkopuolella. Kuitenkin tutkimustulokset ovat edelleen ristiriitaisia, ja standardoituja, kattavia autonomisen hermoston arviointiprotokollia ei ole vielä vakiintunut kliiniseen käyttöön.

Hengityshäiriöt, kuten unenaikaiset hengityshäiriöt tai nenän obstruktio, voivat edesauttaa migreenikohtausten syntyä tai pahentaa oireita esimerkiksi hypoksian, verisuonten säätelyn häiriön ja autonomisen epätasapainon kautta. Vaikka tutkimus tällä alueella on vielä varhaisessa vaiheessa, alustavat löydökset tukevat ajatusta kaksisuuntaisesta yhteydestä hengityksen ja migreenin välillä.

Satunnaistetut kontrolloidut tutkimukset tarjoavat lupaavaa näyttöä siitä, että hengitysharjoituksiin perustuvat interventiot – erityisesti palleahengitys, vuorosierainhengitys ja biofeedback-harjoittelu – voivat vähentää migreenin esiintyvyyttä ja toimintakykyä haittaavia vaikutuksia. Vaikka tarvitaan lisää pitkäkestoisia ja metodologisesti vahvoja tutkimuksia, nämä tekniikat tarjoavat matalakustanteisen, ei-invasiivisen ja haittavaikutuksettoman vaihtoehdon tai lisän lääkkeelliseen hoitoon. Ne voivat olla erityisen hyödyllisiä potilaille, jotka etsivät kokonaisvaltaisia tai lääkkeettömiä hoitovaihtoehtoja.

Jatkossa tutkimuksen tulisi keskittyä pitkäaikaisiin ja monimenetelmällisiin autonomisen hermoston toiminnan arviointeihin migreenipotilailla sekä eri migreenityyppien hengitysharjoituksiin kohdistuvan hoitovasteen selvittämiseen.

LÄHTEET

1. Amiri P, Kazeminasab S, Nejadghaderi SA, Mohammadinasab R, Pourfathi H, Araj-Khodaei M, Sullman MJM, Kolahi AA, Safiri S. Migraine: A Review on Its History, Global Epidemiology, Risk Factors, and Comorbidities. Front Neurol. 2022 Feb 23;12:800605. doi: 10.3389/fneur.2021.800605. PMID: 35281991; PMCID: PMC8904749.
2. Çöme O, Limnili G, Güldal AD. (2025) The impact of alternate nostril breathing on the severity and frequency of migraine attacks: a randomized control trial. Primary Health Care Research & Development 26(e12): 1–7. doi: 10.1017/S1463423625000064
3. Diener HC, Solbach K, Holle D, Gaul C. Integrated care for chronic migraine patients: epidemiology, burden, diagnosis and treatment options. Clin Med (Lond). 2015 Aug;15(4):344-50. doi: 10.7861/clinmedicine.15-4-344. PMID: 26407383; PMCID: PMC4952796.
4. Rahimi, M.D., Hassani,P., Kheirkhah, M.T., & Fadardi, J.S. (2023). Effectiveness of eye movement exercise and diaphragmatic breathing with jogging in reducing migraine symptoms: Apreliminary, randomized comparison trial. Brain and Behavior, 13, e2820. https://doi.org/10.1002/brb3.2820
5. Pavelić AR, Zebenholzer K, Wöber C. Reconceptualizing autonomic function testing in migraine: a systematic review and meta-analysis. J Headache Pain. 2024 Apr 10;25(1):54. doi: 10.1186/s10194-024-01758-7. PMID: 38600467; PMCID: PMC11005222.
6. Rauschel, V., Straube, A., Süß, F. et al. Responsiveness of the autonomic nervous system during paced breathing and mental stress in migraine patients. J Headache Pain 16, 82 (2015). https://doi.org/10.1186/s10194-015-0567-8
7. Kaushik R, Kaushik RM, Mahajan SK, Rajesh V. Biofeedback assisted diaphragmatic breathing and systematic relaxation versus propranolol in long term prophylaxis of migraine. Complement Ther Med. 2005 Sep;13(3):165-74. doi: 10.1016/j.ctim.2005.04.004. PMID: 16150370
8. Goadsby PJ, Grosberg BM, Mauskop A, Cady R, Simmons KA (2014) Effect of noninvasive vagus nerve stimulation on acute migraine: an open-label pilot study. Cephalalgia Int J Headache 34(12):986–993
9. Harnod T, Wang YC, Kao CH. Association of Migraine and Sleep-Related Breathing Disorder: A Population-Based Cohort Study. Medicine (Baltimore). 2015 Sep;94(36):e1506. doi: 10.1097/MD.0000000000001506. PMID: 26356720; PMCID: PMC4616656.
10. Fageeh, Yahya Ahmed; Alqurashi, Marah I.; Alharthi, Taif S.; Alharthi, Shatha F.; Alzahrani, Manar M.; Asiri, Mohammed Y.1; Al-Rasheedi, Abdullah N.2. The Prevalence of Migraine among Patients with Nasal Obstruction. Saudi Journal of Otorhinolaryngology Head and Neck Surgery 26(4):p 212-217, Oct–Dec 2024. | DOI: 10.4103/sjoh.sjoh_45_24
11. Paudel P, Sah A. Efficacy of biofeedback for migraine: A systematic review and meta-analysis. Complement Ther Med. 2025 Jun;90:103153. doi: 10.1016/j.ctim.2025.103153. Epub 2025 Mar 8. PMID: 40064357.

Artikkeli Migreeni, autonominen epätasapaino ja hengitykseen perustuvat interventiot julkaistiin ensimmäisen kerran Osteopaatti Laura Koskinen.

Marraskuussa 2024 kävin kaksi selkärankaan kohdistuvaa osteopatian erikoiskoulutusta. Toinen niistä keskittyi selkärankaan ja sitä ympäröiviin rakenteisiin ja toisen pääteemana oli itse välilevyjen hoito osteopaattisesti ja välilevyihin vaikuttavat rakenteet. Vaikka tietenkin näistä asioista on peruskoulutuksen myötä jo paljonkin tietoa niin aina voi mennä syvemmälle. Sen myötä inspiroiduin kirjoittamaan tämän blogin ja jatkoksi tulossa on pieni videosarja someen välilevyistä! Pysy siis kuulolla!

Selkärangan välilevyt sijaitsevat nikaman solmujen välissä. Välilevy jaetaan kahteen osaan, ulkoreuna on tiukka, syyrustoinen rengas, annulus fibrosus. Se koostuu ristiin menevistä rustosäikeisistä tasoista, lamelleista. Nämä lamellit ovat tiukasti luussa kiinni ja siksi ei ole mahdollista, että välilevy ”luiskahtaisi pois paikaltaan”. Annulus fibrosuksen tehtävä on joustaa ja sallia liikkeet, ja pitää sisempi kerros, nucleus pulposus, sisällään. Nucleus pulposus on se toinen osa välilevyä, joka on hyytelömäinen keskiosa joka muuttaa muotoa välilevyn liikkeiden mukaan. Nucleuksessa ei ole hermotusta, eikä siten tuntoaistia, eikä siihen ole omaa verenkiertoa, vaan se saa ravintonsa nikaman solmun luusta, päätelevyjen läpi. Päätelevyt ovat nikaman luun ja välilevyn välillä, ja niiden läpäisykyky on merkittävä tekijä välilevyn terveydelle. Seuraava kuva on selkärangan poikkileikkaus, jossa välilevyn osat on merkattu.

Selkärangan poikkileikkaus, sivustapäin kuvattu

Nucleus pulposus imee vettä laskimojärjestelmästä ja aamulla sen vesipitoisuus on suurin. Kun nousemme pystyasentoon, kehon paino puristaa välilevyä kasaan ja välilevy menettää nestettä pikkuhiljaa. Sen vuoksi välilevyt oireilevan eniten illalla ja pitkän seisomisen tai istumisen jälkeen. Tämän takia ihmisen pituus voi olla aamulla jopa 1-2 cm enemmän kuin illalla! Hyväkuntoiset tukilihakset keskivartalossa kannattelevat osan painosta, jolloin välilevyille jää vähemmän painetta. Sen vuoksi keskivartalon treeni on tärkeää, myös välilevyjen terveyden kannalta! Seuraava kuva on välilevystä ylhäältäpäin, ja punaisella on merkattu Annulus fibrosuksen uloin osa, joka on hermotettu. Eli vauriot lähempänä keskustaa eivät tunnu, ennen kuin se ulottuu ulkoreunalle asti.

Tyypillisimmin välilevyjen vauriot kehittyvät hitaasti vuosien saatossa, kun välilevyihin kohdistuu liikaa painetta ja tukilihakset ovat heikot tai lihaskontrolli on puutteellinen. Vaurioprosessi alkaa välilevyn pullistumalla, eli välilevyn ”geelityynny” alkaa pursuamaan, yleensä takaviistoon kohti selkäydinhermon juurta. Pieniä pullistumia on meillä kaikilla ja ne eivät haittaa tai tunnu niin kauan kun se ei ala kiusaamaan hermoa.

Välilevyn repeämiä on monenlaisia, tyypillisimmin repeämä alkaa nucleuksen puolelta, jossa lamellit alkavat antaa periksi ja nucleuksen geeli alkaa työntyä kohti ulkoreunaa. Alkuvaiheessa tämä ei tunnu, koska sisempi osa ei ole hermotettu. Sitten kun repeämä alkaa lähetä reunaa, kipu alkaa. Välilevytyrä on se vaihe jossa tulee isompi pussimainen pullistuma, joka on täynnä geeliä, ja tämä voi vaurioittaa hermoa pahastikin. Viimeinen vaihe tässä prosessissa että tyräpussi puhkeaa ja nucleus pulposus valuu ulos selkäydinkanavan epiduraalitilaan ja kaikkialle hermojuuren ympäröivään tilaan. Keho lähtee korjaamaan tilaa ja syntyy tulehdus ja painetta, joka on kipeä pidempään. Tämän seurauksena voi myös hermojen kipusignaalit herkistyä, ja vaikka välilevy olisi parantunut niin selkä on herkempi kipeytymään. Seuraavissa kuvissa välilevyn repeämän vaiheet.

Välilevyjen hoito osteopaattisesti tapahtuu hoitamalla itse välilevyä, ympäröiviä kudoksia ja kehon asentoa. Hoidossa tulee myös miettiä mikä on johtanut välilevyn vaurioitumiseen, esimerkiksi heikko lihaskunto, huonot liikemallit tai väärä nostotekniikka. Välilevyjä ei hoideta koskaan vain hoitamalla pelkkää välilevyä, vaan ympäröivien kudosten hoitaminen ja tasapainottaminen on tärkeää. Pullistumavaiheessa oleva välilevy korjaantuu erityisesti harjoitteilla, jossa selkärangan asento korjaantuu ja lihastuen vahvistamisella. Repeämät ja tyrät taas paranevat itsestään silloin kun ympäröivät kudokset ovat oikeassa asennossa ja verenkierto nikaman ympärillä on vahva. Osteopaattinen hoito siis poistaa kireyksiä ympäröivistä kudoksista. Päätelevyn kunto on merkityksellistä, jotta välilevy pääsee nesteytymään levossa, ja sitäkin voidaan hoitaa pehmeästi nikamien kierrolla. Välilevyn hoito osteopaattisesti on miellyttävää ja kivutonta, paitsi silloin tietysti kun kaikki liikkuminen sattuu. Silloinkin voi tulla vastaanotolle ja hoito tapahtuu kivun rajoissa ja sallimissa asennoissa.

Osteopaattinen hoito ei ole riittävä ja joskus tarvitaan lääkärin tutkimusta. Lääkärin hoitoon on hakeuduttava välittömästi, jos iskiasoireeseen liittyy jokin seuraavista:

• ulosteen pidättämisen häiriö tai virtsaaminen ei onnistu
• nilkan ojentaja- tai koukistajalihasten tai muun alarajaan lihasryhmän nopea heikentyminen
• lantionpohjan alueen tunnottomuus, (”ratsupaikka-oire”, eli pakaroiden keskiosa lähellä pyllyvakoa ja sisäreiden alueella on puutumista)
• kova vatsakipu
• sietämätön kipu, joka ei hellitä missään asennossa.

Tilanne voi tällöin vaatia välitöntä leikkaushoitoa puristuneiden hermojen vapauttamiseksi.

Lähteet:

Schuenke, Michael & Schulte, Erik & Schumacher, Udo 2014. Atlas of Anatomy. Thiema Medical Publishers Inc, New York.

Saarelma, Osmo 2022. Iskias, välilevytyrä, välilevyn pullistuma. Lääkärikirja Duodecim <https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00236>

Physiopedia nd. Disc Herniation. <https://www.physio-pedia.com/Disc_Herniation>

Artikkeli Välilevyjen rakenne, vauriot ja hoito osteopaattisesti julkaistiin ensimmäisen kerran Osteopaatti Laura Koskinen.

Perinteisesti leukanivelen ongelmia hoidetaan hammaslääketieteellisillä keinoilla, kuten purentakiskolla, tulehduskipulääkkeillä ja tarvittaessa fysioterapialla. Hoidon tavoitteena on vähentää kipua, palauttaa alaleuan normaali liikkuvuus ja parantaa purentaelimistön toimintaa. Kotihoito on myös olennainen osa vaivojen hallintaa; esimerkiksi alaleuan rentoutusharjoitukset, puremalihasten hieronta ja lämpö- tai kylmähoito voivat tuoda helpotusta oireisiin, mutta aina ne eivät ole riittäviä.

Osteopatialla ja kraniosakraaliterapialla voidaan täydentää leukanivelen ongelmien perinteisiä hoitomuotoja, sillä kokonaisvaltainen lähestymistapa tukee kehon tasapainoa monella eri tasolla. Osteopatialla on laaja käyttöalue, joka kattaa perinteisesti selkä-, niska- ja päänsäryt, mutta se soveltuu hyvin myös leukanivelvaivoihin. Osteopaatti arvioi kehoa kokonaisuutena ja etsii syitä oireille manuaalisen tutkimuksen ja asiakkaan terveystaustan perusteella. Osteopaattiset tekniikat, kuten faskioiden eli lihaskalvojen käsittely ja hermoston tasapainottaminen, voivat helpottaa leukanivelen toimintahäiriöitä vähentämällä jännitystä ja parantamalla alueen verenkiertoa ja liikkuvuutta. Kraniosakraaliterapia taas keskittyy hoitamaan autonomista hermostoa ja siten se hoitaa leukaniveloireiden syytä, eli stressitilaa. Kraniosakraaliterapiassa on myös omat tekniikkansa leukanivelen ja kasvojen alueen käsittelyyn. Hoito ei aiheuta voimakasta kipua, jotkin tekniikat tosin saattavat tuntua aralta, mutta kipureaktiota pyritään mahdollisimman paljon välttämään.

Leukanivelvaivojen taustalla on tyypillisimmin stressiperäinen jännitystila. Osteopatia ja kraniosakraaliterapia ovat silloin toimivia hoitokeinoja, sillä hoitotekniikat tasapainottavat autonomista hermostoa ja siten lievittävät stressitilaa kehossa. Hoidon tavoitteena on hoitaa paitsi oireita myös niiden syitä joka on stressitila kehossa. Kun keho pääsee vapautumaan liikerajoitteista ja hermosto toimii tasapainoisesti, oireiden hallinta ja kehon yleinen hyvinvointi paranevat. Tämä voi näkyä muun muassa vähentyneenä päänsärkynä, parantuneena leuan liikkuvuutena ja yleisesti tasapainoisempana olotilana.

Osteopaattinen hoito alkaa perusteellisella haastattelulla, jossa kartoitetaan asiakkaan oireita, sairaushistoriaa ja mahdollisia kehoon vaikuttavia tekijöitä, kuten aikaisempia leikkauksia tai lääkityksiä. Manuaalinen tutkiminen ja pehmeät hoitotekniikat kohdistuvat nivelten, lihasten ja kudosten jännityksiin. Hoito on miellyttävää ja asiakkaan tarpeisiin mukautuvaa. Hoito ei aiheuta voimakasta kipua, jotkin tekniikat tosin saattavat tuntua aralta, mutta kipureaktiota pyritään mahdollisimman paljon välttämään.

Jos sinulla on leukanivelen kipua, jännityksiä kasvojen alueella, pääkipua joihin liittyy leukanivelen jännitystä tai huomaat että leuka ei aukea tai nivelestä kuuluu ääniä, kannattaa kokeilla osteopatiaa tai kraniosakraaliterapiaa! Osteopatia ja kraniosakraaliterapia tarjoavat lempeän ja tehokkaan tavan lievittää oireita ja palauttaa kehon tasapainoa. Tule rohkeasti kokeilemaan hoitoa ja huomaa, miten kokonaisvaltainen lähestymistapa voi parantaa sekä leukanivelen toimivuutta, yleistä hyvinvointiasi ja lievittää stressiä.

Lue lisää aiheesta Terveyskirjastosta https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00892

Artikkeli Leukanivelen kipu julkaistiin ensimmäisen kerran Osteopaatti Laura Koskinen.

Tässä blogitekstissä avaan systemaattista katsausta kraniosakraaliterapian vaikutuksesta krooniseen kipuun. Kraniosakraaliterapia (CST) on kokonaisvaltainen hoitomuoto, jolla voidaan hoitaa kipua tehokkaasti. Hoidolla pyritään lisäämään kehon terveyttä ja tasapainoa, unohtamatta mielen ja tunnepuolen vaikutusta terveyteen. Tämän holistisuuden ja toisaalta monimutkaisen teorian vuoksi kraniosakraaliterapiaa on syytetty epätieteellisyydestä, kunnollisen tutkimuksen puutteesta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tutkimustiedon määrä on lisääntynyt ja se mahdollistaa jopa systemaattiset katsaukset, jossa arvioidaan useiden tutkimusten tuloksia yhtenä kokonaisuutena.

Tässä katsauksessa todettiin, että kraniosakraaliterapia auttaa kroonisiin kipuihin. Erilaiset kiputilat ovat yleinen ongelma, joka vaikuttaa merkittävästi ihmisten elämänlaatuun ja toimintakykyyn. Kivunlievitys lääkkeillä ei ole ongelmatonta, ja pitkällä aikavälillä se voi johtaa muihin ongelmiin. Siksi kipujen tutkimus holistisilla, lääkkeettömillä ja haitattomilla menetelmillä voi auttaa täydentämään terveydenhoidon kokonaisuutta.

Kraniosakraaliterapia keskittyy kehon luonnollisten rytmiensä tukemiseen ja tasapainottamiseen. Hoitotekniikat ovat usein hyvin hellävaraisia ja pyrkivät stimuloimaan kehon omia parantavia voimia. Hoidossa korostetaan kehon kokonaisvaltaista tasapainoa ja pyritään vaikuttamaan sekä fyysiseen että psyykkiseen hyvinvointiin. CST perustuu pyrkimykseen normalisoida kraniosakraalirytmiä ja se vaikuttaa kehon fysiologiseen itsesäätelyyn. Tämä saavutetaan hienovaraisilla manuaalisilla tekniikoilla, jotka kohdistuvat kallon luiden, selkärangan ja kalvojen alueisiin.

Hoito hellävaraisilla tekniikoilla tasapainottaa autonomista hermostoa, ja siten vaikuttaa kipuun. CST pyrkii normalisoimaan sympaattisen hermoston toimintaa ja siirtämään kehon parasympaattiseen tilaan. Tämä edistää kehon kykyä rentoutua ja säätelee kudosten toimintaa, mikä puolestaan auttaa vähentämään kroonista kipua ja parantamaan hyvinvointia ja toimintakykyä.  

Autonominen hermosto voi vaikuttaa krooniseen kipuun monin tavoin. Yliaktiivinen sympaattinen hermosto voi johtaa lihasten jännitykseen ja krooniseen stressiin, mikä puolestaan pahentaa kiputiloja. Lisäksi sympaattinen hermosto voi vaikuttaa hermojen toimintaan ja kipusignaalien välitykseen, mikä lisää kivun kokemista.

Systemaattinen katsaus kraniosakraaliterapian vaikutuksesta kipuun

Artikkelin otsikon ”Craniosacral therapy for chronic pain: a systematic review and meta-analysis of randomized controlled trials” voisi suomentaa ”Kraniosakraaliterapia krooniseen kipuun: systemaattinen katsaus ja meta-analyysi satunnaistetuista kontrolloiduista tutkimuksista”. Analyysissä oli mukana yhteensä 10 satunnaistettua kontrolloitua tutkimusta (RCT), jotka tutkivat kraniosakraaliterapian (Craniosacral Therapy CST):n tehokkuutta ja vaikuttavuutta kroonisiin kiputiloihin. Aineistona olevissa artikkeleissa arvioitiin CST:n vaikutuksia kivun voimakkuuteen, toimintakykyyn ja elämänlaatuun kroonista kipua sairastavilla potilailla.

Tutkimuksia poissuljettiin katsauksessa, jos ne eivät täyttäneet sisäänottokriteereitä. Sisäänottokriteereinä oli, että tutkimuksen tuli olla satunnaistettu kontrolloitu tutkimus (RCT), tutkimuksen tuli keskittyä Craniosacral Therapy (CST) -hoitoon kroonisen kivun hoidossa, tutkimuksen tuli raportoida riittävästi tietoa tutkimusasetelmasta, osallistujista, interventioista, vertailuryhmistä ja tuloksista ja tutkimuksen tuli olla julkaistu tai saatavilla vertaisarvioiduissa julkaisuissa tai rekisteröity kansainvälisiin tutkimusrekistereihin. Tutkimuksia voitiin myös poissulkea, jos ne eivät täyttäneet tiettyjä laadullisia kriteereitä tai jos niissä oli merkittäviä puutteita tutkimusasetelmassa tai raportoinnissa.

Tärkeimmät tulokset katsauksessa olivat, että kraniosakraaliterapia osoitti merkittäviä ja kestäviä vaikutuksia kivun ja toimintakyvyn parantamisessa kroonista kipua sairastavilla potilailla jopa kuuden kuukauden ajan ja CST:n vaikutukset olivat havaittavissa verrattuna sekä tavanomaiseen hoitoon että manuaaliseen ja ei-manuaaliseen lumehoitoon.

Lue lisää kraniosakraaliterapiasta!

Lähde

Heidemarie Haller, Romy Lauche, Tobias Sundberg, Gustav Dobos and Holger Cramer 2020. Craniosacral therapy for chronic pain: a systematic review and meta-analysis of randomized controlled trials. BMC Musculoskeletal Disorders (2020) 21:1. https://doi.org/10.1186/s12891-019-3017-y

Artikkeli Kraniosakraaliterapia auttaa krooniseen kipuun julkaistiin ensimmäisen kerran Osteopaatti Laura Koskinen.

Tuloksista ilmeni että osteopaattinen hoito on tehokas tapa hoitaa toiminnallista ummetusta, johon kuuluu myös ärtyvän suolen oireyhtymään liittyvä ummetus. Analyysin kohteena olevat tutkimukset olivat pieniä, mutta kaikissa osoitettiin positiivisia tuloksia ummetuksen oireiden kannalta. Hoito ei aiheuttanut sivuvaikutuksia, ja soveltuu myös erittäin herkille potilasryhmille, kuten lapset, monisairaat, teho-osastolla olevat tai sellaiset, joilla muu hoito tai lääkitys estää ummetuksen tavanomaisen hoidon.

Opinnäytetyöni on saatavilla osoitteessa:

https://www.theseus.fi/handle/10024/789246

Opinnäytetyön tutkimuskysymykset ovat:

• Mitä on toiminnallinen ummetus?
• Miten osteopaatti tunnistaa toiminnallisen ummetuksen?
• Miten toiminnallista ummetusta hoidetaan osteopaattisesti?
• Millaisia tuloksia on saavutettu toiminnallisen ummetuksen hoidossa osteopaattisesti?

Opinnäytetyön tuotoksena syntyi seuraava infoposteri, joka kokoaa tärkeimmät tulokset.

Artikkeli Toiminnallinen ummetus ja sen osteopaattinen hoito – opinnäytetyöni Metropolia ammattikorkeakoulussa julkaistiin ensimmäisen kerran Osteopaatti Laura Koskinen.

On arvioitu, että ärtyvästä suolesta kärsii jopa 10-20% aikuisväestöstä maailmanlaajuisesti. Huolimatta vaivan yleisyydestä, sen syntymekanismia ei vieläkään tunneta täydellisesti. Oireilu aiheuttaa laajaa morbiditeettia, elämänlaadun heikkenemistä ja kuormittaa terveydenhuoltojärjestelmiä tehokkaiden hoitojen puuttuessa. (Florance ym 2012: 944.) Ärtyvän suolen oireyhtymä (IBS) on mielenkiintoinen tila osteopaattisella näkökulmalta katsottuna. Oireyhtymään liittyy yleensä tuki- ja liikuntaelimistön toiminnan häiriöitä. (Kuchera & Kuchera 1994: 109.) Nykytiedon mukaan sitä pidetään aivo-suoli-mikrobiomi -tason kommunikaation häiriönä. Usein ruoka-aineet ja ruoka-aineallergiat ovat merkittävässä roolissa tilan synnyssä ja kehityksessä, joten ravinto tulisi ottaa huomioon hoidettaessa ärtyvän suolen oireyhtymää. (Collebrusco & Lombardini 2014: 309.)

IBS luetaan toiminnallisiin vatsavaivoihin. Toiminnallinen on haasteellinen määritelmä, sillä se on ymmärretty eri tavoin erilaisissa yhteyksissä ja eri ammattilaisten välillä. Yleensä se ymmärretään siten, että vaiva ei ole selitettävissä selkeästi rakenteellisilla tai kemiallisilla tekijöillä. Joidenkin lääkäreiden mielestä toiminnallinen tarkoittaa lähes samaa kuin psykologinen. Joidenkin mielestä vaiva on alunperin psyykkinen josta on oireilu alkanut. (Kuchera & Kuchera 1994: 109.) Kuitenkaan vakuuttavaa näyttöä ei löydy että IBS olisi psyykkistä alkuperää oleva sairaus. (Collebrusco & Lombardini 2014: 310.)

Ärtyvän suolen oireyhtymä on krooninen, toistuva, ei-tarttuva ja ilmeisesti ei-patologinen tila (Kuchera & Kuchera 1994: 109). Oireiluun kuuluu vatsan alueen epämukavuus tai kipu, johon liittyy ripulia tai ummetusta tai molempia. Oireisiin ei liity pahenemista, muita eteneviä suolistosairauksia tai korkeampaa kuolleisuutta, joskin psyykkinen oireilu liittyy useimmissa tapauksissa kuten masentuneisuus ja työkyvyttömyys ja merkittävä elämänlaadun laskeminen. Myöhemmissä tutkimuksissa on tunnistettu IBS:n riskitekijöiksi geneettiset tekijät, traumat ja krooninen stressi, joiden läsnä ollessa altistus suoliston mikrobiomin muutoksille, stressille, infektioille tai ravitsemukseen liittyville tekijöille on laukaissut oireiden alkamisen. (Collebrusco & Lombardini 2014: 310.)

IBS diagnoosi tehdään oireiden perusteella, eikä siis ole mitään laboratorio tai kuvantamismittaria joka osoittaisi sairauden. The Rome Foundation on kansainvälinen yhteistyöjärjestö, joka edistää toiminnallisten vatsavaivojen tieteellistä tukimusta, koulutusta aiheesta ja luokittelua. The Rome Foundation on luokitellut ärtyvän suolen oireyhtymän seuraavasti: (Rome IV Criteria 2016.)

Toistuva vatsan alueen kipu, joka esiintyy keskimäärin vähintään yhtenä päivänä kerran viikossa viimeisen kolmen kuukauden ajan, ja johon liittyy vähintään kaksi tai useampi seuraavista kriteereistä:

• liittyy ulostamiseen
• ulostamistiheys on muuttunut
• ulosteen laatu/ulkonäkö on muuttunut (Rome IV Criteria 2016.)

Ärtyvän suolen hoito osteopaattisesti

Ärtyvän suolen osteopaattisen hoidon tulisi keskittyä normalisoimaan autonomisen hermoston toiminta suolistossa, edistää lymfan virtausta ja hoitaa toiminnan häiriöitä nivelissä, erityisesti niissä selkärangan segmenteissä, joiden alueelta suoliston sympaattinen hermotus tulee. Anatomian ja fysiologian ymmärrys on lähtökohta toiminnallisten vaivojen osteopaattiselle hoidolle, joka pyrkii edistämään kehon omaa itseparantamismekanismia. Hoidon perustana on ymmärrys patofysiologisesta prosessista, joka on johtanut systeemisen tilan kehittymiseen. (Kuchera & Kuchera 1994: 117-118.)

Luca Collebrusco ja Rita Lombardini (2014) esittävät perustellun hypoteesin ja hoitosuosituksen artikkelissaan, jossa käsitellään ärtyvän suolen oireyhtymän hoitoa osteopatiaa ja ravitsemusta yhdistämällä. Heidän mukaansa oireyhtymä johtuu aivojen, suoliston ja suoliston mikrobiomin virheellisestä säätelystä. Aivo-suoli -akseli viestii kaksisuuntaisesti ja mikrobiomi vaikuttaa siihen merkittävästi. Ruoka-aineet tai ruoka-aineallergiat vaikuttavat merkittävästi ja voivat jopa aiheuttaa ärtyvän suolen oireyhtymää, ja siksi ravitsemus tulisi huomioida ja siihen yhdistettynä osteopaattisen tekniikat sopivat rauhoittamaan hermostoa, palauttamaan somaattisia dysfunktioita, lisäämään veren ja lymfan kiertoa ja avaamaan biomekaanisia jännitteitä. (Collebrusco & Lombardini 2014: 309.)

Ärtyvän suolen oireyhtymä on monella tapaa haasteellinen hoidettava ja yhtä oikeaa hoitoprotokollaa ei ole olemassa. Hoito tulisi olla yksilökeskeistä ja perustua löydöksiin potilaan kehossa. Ruokavalio on myös merkittävä tekijä ärtyvän suolen oireyhtymän hoidossa. Esimerkiksi ravitsemusterapeutti tai ravintoon perehtynyt funktionaalisen lääketieteen lääkäri ovat hyviä vaihtoehtoja ohjaamaan sopivan ruokavalion löytämisessä.

Lähteet

Collebrusco, Luca & Lombardini, Rita 2014. What about OMT and nutrition for managing the irritable bowel syndrome? An overview and a treatment plan. EXPLORE 10 (5). 309 – 318.

Florance, Blanche-Maëlle & Frin, Gregory & Dainese, Raffaella & Nébot-Vivinus, Marie-Hélène & Barjoan, Eugénia Marine & Marjoux, Sophie & Laurens, Jean-Pierre & Payrouse, Jean-Luc & Hébuterne, Xavier & Piche, Thierry 2012. Osteopathy improves the severity of irritable bowel syndrome: a pilot randomized sham-controlled study. European Journal of Gastroenterology & Hepatology 24. 944–949.

Kuchera. Michael & Kuchera, William 1994. Osteopathic Cosiderations in Systemic Dysfunction.  Greyden Press. Columbus, Ohio.

Rome IV Criteria 2016. The Rome Foundation. Viitattu: 11.10.2022.

Artikkeli Ärtyvä suoli ja osteopatia  julkaistiin ensimmäisen kerran Osteopaatti Laura Koskinen.

Oletko koskaan miettinyt mikä on hyvä ryhti? Mistä optimaalinen asento koostuu ja miten siihen päästään? Tämä kirjoitus auttaa sinua syventämään ymmärrystäsi asennon merkityksestä ja miten sitä voidaan hoitaa!

Kehon mekaaninen stabilaatio syntyy kahden järjestelmän kautta. Painovoima vaikuttaa niin että päällekäin olevat rakenteet tukevat toisiaan vertikaalissa linjassa, jolloin alimpiin rakenteisiin kohdistuu suuria paine, esimerkiksi jalka ja lanneranka kehossa. Toinen järjestelmä perustuu vetoon, eli hyvin pieni lihasaktivaatio kannattavissa rakenteissa tukee kehoa ylöspäin. Se aktivoi myofaskiallisia rakenteita ja siten kannatus kumoaa painovoiman romahduttavaa voimaa ja jakaa painoa tasaisemmin. Tämä lihasten ja sidekudosten yhteinen tuki auttaa elastisen energian käytössä. Liikkeestä tulee rentoa, jäntevää, niveliä suojaavaa ja taloudellista.

Optimaalisessa asennossa on helppo olla. Lihaksissa on mahdollisimman vähän jännitystä, mutta kuitenkin sopiva aktivatio jotta asento ”pysyy yllä”. Olo ja asento tuntuu rennolta ja hallitulta. Optimaalista kehon asentoa kutsutaan myös hyväksi ryhdiksi. ”Hyvä ryhti” voi tosin joissain yhteyksissä tarkoittaa muutakin kuin optimaalista asentoa, taiteen, estetiikan tai kulttuurin perusteella. Optimaalinen asento vähentää lihastyötä, jännitystä, lisää rentoutta ja vähentää energian kulutusta. Liikkeet sujuvat vaivattomammin, nopeammin ja tasapainon säilyttäminen on helpompaa, kun korjaavat liikkeet voidaan tehdä nopeasti ilman ylimääräisten lihasaktivaatioiden sammuttamista.

Asentoa ja liikettä kannatellakseen ihminen tarvitsee herkän aisti ja korjausjärjestelmän. Rentouden hävitessä kehosta aistimekanismien herkkyys huonontuu ja korjausliikkeiden nopeus hidastuu. Jännitetty lihas ei voi reagoida ja korjata asentoa nopeasti, jolloin tasapaino heikentyy. Tämä ilmenee esimerkiksi siten, että henkilö joka jännittää koko kehon liukkaalla kävellessään, kaatuu helpommin kuin rentoutunut. Jos kaikki lihakset ovat ”esijännitetty”, ei liukastuessa ei ehdi korjata asentoa, eli sammuttaa hallitusti lihasten aktivaatiota ja sytyttää oikeat lihakset jotka pystyisivät kompensoimaan horjahduksen.

Huonompi tapa korjata ryhtiä on jännittää lihaksia, esimerkiksi vetämällä hartioita taakse ja ojentamalla yläselkää tai pakaroita. Kukaan ei jaksa ylläpitää tällaista lihasjännitystä kokoaikaisesti vaan se johtaa toisenlaisiin ongelmiin. Usein nämä jännitetyt lihakset eivät ole ns. posturaalisia lihaksia, eli sellaisia jotka on tarkoitettu kannattelemaan asentoa. Esimerkiksi pakaralihasten ei ole tarkoitus olla jännitettyinä, vaan niiden on tarkoitus tuottaa liikettä ja voimaa, syttyä ja sammua tarpeen mukaan. Kun jännitetty lihas väsyy, se veltostuu ja nivelen ylikuormitus palaa takaisin. Lihasjännityksen kautta haettu ”hyvä ryhti” on huono idea myös sen vuoksi, että se lisää kehon kankeutta. Jatkuva staattinen lihastyö saa lopulta aikaan kroonisen lihasten jännityksen, josta seuraa kipua ja huonoa lihastoimintaa.

Ihmiselle voi kehittyä myös niin sanottu taparyhti, eli henkilöllä on tapana oleskella pitkiä aikoja jossain asennossa, joka alkaa muokata kehon ”normaaliasentoa” tiettyyn suuntaan. Taparyhtejä on monenlaisia, lysähtänyt, yliojennettu ranka tai kierteinen. Kiertoa rankaan voi aiheuttaa esimerkiksi jos istuu usein jalka toisen yli, joka saa lantion vinoon ja aiheuttaa kierteen koko selkärangan matkalle. Nämä asennot vievät kehoa pois tasapainosta, joka olisi taloudellisin ja myös kudokset kompensoivat joko ylivenyttymällä tai lyhentymällä, riippuen asennosta. Tällainen ”toiminnallinen skolioosi” johtuu siis toiminnasta, ei rakenteesta. Varsin usein skolioosidiagnoosi onkin oikeastaan toiminnallista alkuperää, ja siksi oikealla hoidolla ja kuntoutuksella hoidettavissa. Rakenteellista skolioosia voidaan myös hoitaa, jotta keho saadaan toimimaan mahdollisimman tasapainoisesti huolimatta jonkilaisesta mutkasta rangassa.

On tärkeää huomata jos asiakkaan asento liittyy oireisiin. Osteopaatti erottaa rakenteelliset ja toiminnalliset ongelmat toisistaan tutkimuksen perusteella ja asentoon tai virheelliseen kuormitukseen liittyviä ongelmia hoidetaan yleensä myös harjoitteilla. On kyettävä antamaan asiakkaalle parempia ohjeita kuin ”vedä hartiat taakse” tai ”vedä vatsa sisään”. Tällaiset ohjeet voivat aiheuttaa lihasjännitystä, huonommuuden tunnetta ja ahdistusta kuin että lihaksia jännittämällä saisi mitään hyvää aikaiseksi. Ryhdin korjaamisen tulisi aina tapahtua ensisijaisesti rentouden kautta, kun aktiivisella jatkuvalla jännittämisellä. Ryhti voidaan tuntea kokemuksena että keho on linjautunut, rento ja aktiivinen.

Jos ryhti mietityttää, niin tervetuloa vastaanotolle! Pohditaan yhdessä miten sinä voit parantaa asentoa ja jaksaa paremmin työasentoja, stressiä ja elämän haasteita!

Artikkeli Hyvä ryhti ja optimaalinen asento julkaistiin ensimmäisen kerran Osteopaatti Laura Koskinen.

Stillin mukaan kaikki ihmisen osatekijät, keho, mieli ja henki, oli sisällytettävä hoitoon. Hän uskoi, että keholla oli itsesäätely- ja itseparannuskyky ja että keho sisälsi kaikki terveyden ylläpitämiseen tarvittavat aineet. Kehoa oikealla tavalla stimuloimalla nämä aineet auttaisivat sairaudesta toipumisessa. Hän ei pitänyt sairautta ulkopuolisena tekijänä, vaan se oli seurausta kehon osien välisestä epätasapainosta.

Nämä Stillin ajatukset muodostavat osteopatian periaatteet:

1. Keho on dynaaminen kokonaisuus, jonka terveyteen vaikuttavat ihmisen fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen toimintakyky.

2. Kehossa on luontainen itsesäätely- ja paranemismekanismi, jonka avulla keho pyrkii säilyttämään sisäisen tasapainonsa (homeostaasi).

3. Kehon rakenne ja toiminta ovat vuorovaikutuksessa keskenään.

4. Osteopaattinen hoito perustuu näiden pääperiaatteiden ymmärtämiseen siitä, että keho on itsesäätyvä yksikkö ja rakenteen ja toiminnan välillä on vuorovaikutussuhde.

Artikkeli Osteopaattiset periaatteet ja viisi hoitomallia julkaistiin ensimmäisen kerran Osteopaatti Laura Koskinen.